Ja sitten kiertelemään pohjoista! Luostarit, kirkot, vuoristo, kaikki!
Eli lähdetään oikein todella koko päivän retkelle Tbilisistä pohjoiseen, ihan Venäjän rajan tuntumaan asti. Ihaillaan samalla Kaukasus-vuoriston maisemia.
Ohitetaan myös vanha pääkaupunki Mtskheta, nykyinen uskonnollinen pääkaupunki.
Matkaa tehtiin mersunreuhkalla pikkubussilla kuski, opas ja 15 turrea joukolla. Turret oli kyllä niin pitkin maailmaa mukaan tulleita että edustus on Australiaa lukuunottamatta joka mantereelta.
Retken kestoksi oli arvioitu noin 14 tuntia ja jo retken kuvauksessa järjestäjän sivulla kovasti varoitettiin että tuo aika on lähinnä suuntaa-antava, tieliikenteen ruuhkat on merkittäviä ja voi viivästyttää matkaa tunneilla.
Matkan keston syyn kertoo yksi kuva parhaiten. Tbilisistä retken kauimmaisiin kohteeseen Kazbeghiin on matkaa 170 km. Valehtelematta 100 kilometriä tien reunasta oli Venäjän rajalle jonottajia rekkoja. Rekat saattaa odottaa tulliin pääsyä jopa viikkoja tuossa jonossa. Syy jonoon on se että Georgian puolella raja on auki 24/7, Venäjän puolella klo 10-22. Venäjän tulli lisäksi ottaa jonosta extra, laitonta sellaista, maksavien rekkayhtiöiden autoja joten jono ei suinkaan etene järjestyksessä. Georgiasta Venäjälle menee tämä tasan yksi tie joka noudattaa vanhan Silkkitien pohjaa ja jonka venäläiset/neuvostoliittolaiset aikoinaan sitten rakensi maantieksi jota pitkin ovat Georgiaa hallinneen ja valloittaneet.
Tie on hyvin kapea, paikoin lumi- ja kivivyöryjä on vieneet vuorenrinteellä toisen kaistan, korkeimmilla vuorenrinteellä tie on jäässä ja luminen ja autot kulkee kesärenkailla. Routa, lumi ja vesi sekä valtavan runsas liikenne on syöneet tien hirveään kuntoon, joten eteneminen on hidast myös kuoppiin väittelyn sijaan. Ja kaiken tuon lisäksi liikenne on aivan päätöntä ja vaarallista, rekkaletkojen holtiton ohittelu ja kolme rinnakkain ajelut on ihan jatkuvaa.
Venäjän hyökättyä Ukrainaan liikenne tällä ainokaisella rapaisella ja kuluneella kinttupolkua on monikymmenkertaistunut kun venäläiset tulevat tätä kautta Georgiaan. Arvioiden mukaan sodan alun jälkeen Georgiaan on tullut 550000-1 milj. venäläistä, monet kulkevat tiheästikin maiden väliä. Venäläinen voi asua ja työskennellä Georgiassa vuoden ilman mitään erityistä paperityötä tai lupia joten maahantulo ja jääminen on helppoa.
Venäjältä on lähtenyt varsin paljon koulutettua ja varakasta, nuorta väkeä Georgiaan, ostanut ja vuokrannut asuntoja ja nyt asuntojen ja vuokrien hinnat on sitä luokkaa ettei paikallisilla ole enää varaa itselleen hankkia asumusta. Tämä on yksi suurimpia georgialaisten ja venäläisten välejä hiertävä asia, sen lisäksi ettei venäläisiin historiankaan takia suhtauduta mitenkään lämpimästi. Georgia ja Venäjä ovat viimeksi sotineet keskenään vuonna 2008, ja vaikka tuo sota kesti vain viisi päivää se oli Georgialle tuhoisa ja verinen.
Retken ensimmäinen pysähdyspaikka oli Jvarin luostari vanhan pääkaupungin Mtskhetan yläpuolella. Luostarit ja kirkot on vuosisatoja rakennettu vuorille useastikin syystä. Ensinnäkin ne ovat olleet paikallisten ihmisten suojapaikkoja sotien aikaan, ja korkealla on ollut helpompi nähdä vihollinen jaa suojautua. Toisekseen munkkien ja kirkkojen käsitys on että mitä korkeammalla fyysisesti ollaan sitä lähempänä ollaan Jumalaa. Kolmanneksi on tarkoituksellinen sijainti kaukana muusta asutuksesta. Georgialaisessa munkkiluostarissa on kahdenlaisia munkkeja. Valkoiset munkit saavat mennä naimisiin, kommunikoida ihmisten kanssa, asuvat ja elävät hyvin tavallistakin elämää mutta vastaavat ehkä enemmän pappismiehiä kuin meidän ymmärtämää munkki-käsitettä. Mustat munkit munkkilupauksen tehtyään eristäytyvät syrjäisimpiin luostareihin joissa he asuvat koko loppuikänsä. Munkkilupaukseen kuuluu luopuminen kaikesta maallisesta, myös omasta perheestä, ja lupaus ettei enää koskaan kommunikoi kenenkään maallikon kanssa, ei edes omien vanhempiensa. Tiukimman säännön mukaan musta munkki ei ikinä poistu luostarin alueelta, vaan luostarin työntekijät toimittavat mustien munkkien asiat luostarin ulkopuolisessa maailmassa, esim kauppa-asiat. Kyläläiset tuovat mustille munkeille ruokaa ja juomaa luostariin tullessaan jumalanpalveluksiin, joten kauppa-asioitakaan ei juuri ole.
Kun luostari sijaitsee korkealla ja eristäytyneenä mustan munkin Jumalalle omistautuneisuus saa suurimman merkityksen.
Luostarit ja kirkot ovat satoja vuosia vanhoja, kivisiä ja kiveen on hakattu paljon koristeita ja kirjoituksia. Kun maata on miehitetty urakalla useimpien naapureiden tahoilta vuosisatojen aikana on kirkot vaurioituneet ja rapistuneet. Neuvostoliiton ihana kirjojen freskoista peitetyt seinät pestiin valkaistiin (ilm jonkinlainen kalkkipesu?) koska uskonnolliset piirustukset ja maalaukset nyt ei vaan olleet sopivia, j kirkot olivat ihan muussa käytössä kuin markkoina. Myöskään niiden korjaaminen tai ylipäätään kunnossapito ei ollut mitenkään venäläisten ensisijainen ajatus. Kun viimein Venäjän vallasta päästiin yritettiin tuo valkaisu poistaa mutta samalla menetettiin freskot. Vain osia yksittäisistä freskoista on jäänyt niistä alkuperäisistä jäljellä. Kirkot ja luostarit on sisältä pääasiassa siis hyvin simppeleitä kivireliefejä ja ikoneja lukuunottamatta, toki rikkaammasta kirkossa on sitten muutakin rekvisiittaa tuotu. Jokaisessa kirkossa on keskellä lattiaa suuri, puinen, upeasti koristeltu tuoli joka on varattu kirkon päämiehelle. Kun hän vierailee kirkossa hän istuu tuolia jumalanpalveluksen aikana, kukaan muu ei koskaan saa siinä istua.
Tässä luostarissa oli kohtalaisen paljon koristelua, jopa tekstiilejä ja varsin valoisaakin. Kirkoissa ja luostareissa on valokuvauskielto, tästä uskaltauduin pari kuvaa räpsäisemään kun ei ollut mitään seremoniaa menossa.
Georgialaisissa ortodoksikirkoissa on hyvin tiukka pukukoodi. Miehellä on oltava pitkät housut ja hattu on otettava pois päästä. Naisen on peitettävä hiuksensa ja periaatteessa pukeuduttava polvet peittävään hameeseen, housut ei ole sallittu. Viimeksi mainitusta tingitään selkeästikin mutta huivi on ehdoton. Käsivarret peitetään ja mitään avokaulaista vaatetta ei käytetä.
Sijaintinsa takia kirkoista ja luostareista on upeat maisemat, mikä tekee niistä itsensä lisäksi varsin suosittuja turistikohteita.
Tämän luostarin pihalta pääsi ihailemaan Mtskhetan vanhaa kaupunkia. Mtskheta on Georgian alkuperäinen pääkaupunki, nykyisin uskonnollinen keskus ja siellä sijaitsee maan tärkein ortodoksinen katedraali.
Zhinvalin tekojärvi on Tbilisin merkittävin veden lähde. 11.5 neliökilometriä allasta ja maksimisyvyys 75 metriä pitää sisällään jo melkoisen määrän puhdasta makeaa vettä vuorilta. Altaan on neuvostoliittolaiset rakentaneet 1980-luvulla ja veden alle on jäänyt koko Zhinvalin kylä. Veden ollessa matalimmillaan vanhan kirkon torni tulee pilkistelemään pintaan.
Zhinvalista matkaa jatkettiin edelleen kohti pohjoista ja hiljoksiin vuorille nousten. Seuraava kohde oli vaihteeksi kirkko Ananurin kylässä.
Legendan mukaan kirkko on alunperin rakennettu kahden kyläläisen kunniaksi. Jonkin valloittajan ja sodan aikana joskus satoja vuosia sitten paikalla olleella kylällä oli salainen tunneli puhtaan veden lähteille. Valloittaja halusi tietooni tuon tunnelin sijainnin saadakseen yliotteen kyläläisistä, ja päästäkseen tavoitteeseen kaappasi kylästä kaksi nuorta tyttöä. Sisarukset Anna ja Nuri joutuivat kidutetuksi pitkään ja hartaasti, mutta eivät koskaan paljastaneet tunnelin sijainti. Kylä pelastui valloittajilta ja tyttöjen kunniaksi rakennettiin kirkko.
Kirkkoa on sittemmin rakennettu useilla eri vuosisadoilla kun aina seuraava valloittaja ja sotaa on sitä tuhonnut, joten kirkossa on montaa eri materiaalia ja arkkitehtuurin suuntaa nähtävänä.
Tästä kirkosta löytyy yksi harvinaisesta säilyneistä freskoista, osa Tuomiopäivää kuvaavast freskosta. Meidän kirkossa vieraillessa siellä oli menossa jumalanpalvelus ja paikalla oli varsin paljon paikallisia joten en ilennyt ottaa kuvia sisällä.
Kirkoissa oli tosiaan paljon upeit kiveen hakattuja reliefejä. Välillä tuntui että kun hetken tuijotti vaan yhtä seinää siinä alkoi näkyä toinen toistaan hienompia kuvia, runoja ja rukouksia georgian kielellä, uskonnollisia symboleja ja luontoa kuvaavia taideteoksia.
Lyhyen siirtymän jälkeen päädyttiin lounaalle ihan hyvään georgialaiseen ravintolaan Pasanaurin kylään. Näytti siltä että aika monellakin retkenjärjestäjällä oli jokin sopimus tämän anniskeluliikkeen kanssa kun pikkubusseja oli piha täynnä ja kymmenien kielten sortin täytti muutenkin täpötäyden ravintolan. Ihan yllättäin meille maistui Lobio ja juustokhinkalit!
Lounaan jälkeen pohjoista kohti edelleen ajaessa alkoi maisemat muuttua vehreistä metsäisistä kukkuloista kohti lumihuippuisia vuori, tie jyrkkeni ykkös kiivetessä ja pian lumipeite oli jo maassakin ja jäätä tien reunoissa. Tie muuttui samalla edelleen kapeammaksi ja huonommaksi ja rekkajono yhtenäisemmäksi kaventamassa edelleen tietä. Lumi- ja kivivyöryjä on alueella yleisö joten tiessä oli paikoin pahojakin varioita. Pahimpien lumivyöryalueiden kohdalla tie kulki kapeissa tunneleissa joihin poliisi päästi liikennettä vain yhteen suuntaan kerrallaan. Eli jonossa odoteltiin pahimmillaan yli puoli tuntia että meidän suunnan liikenne pääsi etenemään.
Jostain todella käsittämättömästä syystä kuski ei ollut halukas käyttämään mesessä oleva ja ihan toimivaa lämmityslaitetta. Autoss oli siis sama -2 -4 astetta kylmää kuin ulkonakin, ja kaiken lisäksi kuskin puolen etuikkuna päätti olla menemättä kiinni. Minä tietenkin istuin heti kuskin takana ja palelen pahiten. Kaiken kukkuraksi alkoi vielä kunnon raesade joten lumet tuli syliin avonaisesta ikkunasta. Kuski ei saanut ikkunaa nostettua ylös mutta pyynnöstä vasta, edes, laittoi lämmityksen päälle, selkeästi vähänä pitkin hampain. Useampi muu retkeläisistä alkoi hermostua jonossa odotteluun ja lumentuloon ja pelkäsi että juututaan tunneiksi tuohon maailmankolkkaan ja jenkkirouvaa huolestutti ajetaanko takaisin Tbilisiin pimeässä mikä selvästi oli hänelle pahin kauhuskenaario. Melkein puolet porukasta jo esitti oppaalle takaisin Tbilisiin kääntymistä mutta matkaa päästiin sitten jatkamaan kuitenkin.
Lumisimpien huippujen seudulla on paikallinen Levi, Gudaurin kylä jossa on lähes pelkästään eri hiihtoresortteja, lomaosakerakennuksia ja hiihtomajoina myytäviä kalliita ja suuri huviloita. Isommat kansainvälisetkin hotelliketjun on löytäneet tänne tiensä. Paikka on varsin suosittu ja kehuttu laskettelupaikka ja hiihtohisseissä ja rinteissä löytyy valinnan varaa. Kaunis alue, upeat maisemat mutta todellakin vain hotelleja ja ravintoloita sekä suksivuokraamoja.
Yli 2 km korkeudessa keskellä ei mitään lumisilla vuorilla on georgialaisen taiteilijan suunnittelema ja Neuvostoliiton aloitteesta rakennettu monumentti Georgian ja Venäjän ystävyyden kunniaksi. Monumentti on pystytetty 1983, tasan 200 vuotta Venäjän alueen valloittamisen vuosipäivän kunniaksi. Monumentti on post Soviet eran jälkeen saanut jäädä paikalleen vain koska sen on suunnitellut georgialainen taiteilija. Ja se on turistimagneetti mikä tuo rahaa paikallisille.
Monumentin maalauksessa on keskellä nainen lapsi sylissään. Venäläiset vaativat monumenttia rakentaessa että naisen tulee olla kuvassa vaalea ja vihreäsilmäisen kuten venäläiset usein on, ja lapsen tummatukkainen ja ruskeailmäinen kuten georgialaiset ovat, koska kuva symboloi sitä että äiti-Venäjä suojelee lasten Georgiaa sylissään. Vähintään vittuuntunut taiteilija teki sitten tietenkin päinvastoin noiden hahmojen värityksen.
Kuvakokoelman oikealla puolell on Georgian historiaan, kulttuuriin ja kansantaruihin liittyviä kuvia, vasemmalla Venäjän. Näihin kuviin on taiteilija piilottanut muitakin pieniä piikkejä venäläisille mikä edelleen kovasti tuntuu huvittavan georgialaisia ja on syy miksi korni monumentti on saanut jäädä paikoilleen.
Pian monumentin jälkeen saavutettiin retken korkein kohta ja lähdettiin laskeutumaan alaspäin kohti laaksoa. Mitä lammas tultiin sen vihreämmäksi maisema muuttui, mutta esim. Tbilisin todella vihreisiin puistoihin verrattuna täällä oli puissa vasta pienet hiirenkorvat. Ja omena- ja kirsikkapuut upeasti kukassa.
Retken pohjoisin piste oli korkeimman vuorenhuipun Khasbegin juurella oleva Gergetin kylä ja sen yläpuolella kohoavan vuoren huipulla oleva maan vanhin luostari, Gergetin pyhän kolminaisuuden luostari. Yksi harvoista mustien munkkien luostareista johon ulkopuolisia pääsi. 1300-luvulla rakennettu luostari oli paitsi upealla paikalla myös todella vaikuttava sisältä.
Luostarin kirkossa ei ollut muuta valaistusta kuin kynttilät ja tuohukset. Seinät oli aika mustuneet vuosisatojen aikana joten sisällä oli hyvin hämärää. Ikkunoita ei juuri ollut. Ikoneita oli paljon ja ne oli kynttilöillä valaistu, muutoin ei niin mitään sisustusta. Kattokupoli oli korkealla ja sinne tuli jostain reiästä hiukan valoa mikä teki siitä jotenkin epätodellisen näköisen. Kirkossa oli ehdoton kuvaamiskielto ja ei tullut mieleenkään sitä rikkoa. Toisekseen, se uskomaton ilmapiiri ja tunnelma mikä sisällä vallitsi ei olisi mihinkään kuvaan ikinä tallentunut. Tällaiselle ääripakanallekin kokemus oli vaikuttava, jotenkin oli tunne että ekaa kertaa olin oikeasti uskovien kirkossa ja kirkko oli olemassa vain alkuperäistä tarkoitustaan varten.
melkein sanoisin että oli koko pitkän ja kylmän retken arvoinen. Ja tän paikan jälkeen ei tartte enää koskaan käydä yhdessäkään kirkossa, ei ne ikinä vedä tälle vertoja.
Tämän luostarin seinässä oli myös ortodoksiluostarien ja -kirkkojen taiteessa hyvin harvoin nähty aihe, eläin. Kaksi liskoa on mustien munkkien tunnus ja siksi kuvattuna luostarin seinässä. Tarinan mukaan mustat munki elävät kuin liskot: He luovat itsensä uudelleen eri asuun ja olemukseen antaessaan munkkilupauksen.
Luostarin jälkeen käytiin vielä iltapäiväkahvilla kauniissa hotellissa ennen kotimatkan alkua. Kuski oli jossain vaiheessa saanut kuin saanutkin sen ikkunansa kiinni ja autossakin pysyi lämpö päällä. Mutta eikö tuo perkele mennyt sen hilaamaan taas auki ennen kotimatkaa ja edelleenhän se oli rikki eikä mennyt kiinni. Edessä olisi siis ollut yli kolmen tunnin istuminen siinä jäisessä viimassa. Saatoin jo hermostua tässä vaiheessa. Kuski kehtasi vielä selittää että ikkuna on pidettävä auki ettei lasit huurru. Annettiin sitten Markun kanssa oppitunti niin ikkunan korjaamisesta kuin auton lämmitysjärjestelmän, puhalluksen ja ilman suuntaamisesta, ikkunaan kertyvän kosteuden fysiikan laeista ja kun edelleen kuulosti että ei mene perille ilmoitin oppaalle että tilaa sitten mulle taksin firmansa laskuun, minen ei paleltua enää yhtään sekuntia tuossa kyydissä.
No, pienen neuvottelun jälkeen ikkuna nousi ylös, kuski pyhästi lupasi olla sitä avaamatta ja laittoi lämmityksen päälle, puhalluksen täysille ja suuntasi sen ikkunoihin jotka, ylläri!, pysyivät sen jälkeen huuruttomana. Perkele että täti ehkä ihan vähän kilahti. Kuskin mielipide minusta oli aika selvä, mutta mieluummin vittumainen akka kuin paleltuneena häämatkalla kuollut akka.
